Uusiksi meni...

Se Sudenlapset siis.
Loppiaisesta lähtien olen lihottanut kakkosromaaniani sivu/päivä vauhdilla, enempään ei pysty lastenhoidon viedessä leijonanosan valveillaolotunneista.
Kustantamo löysi aukkokohtia enemmän mitä arvelin, mutta ei pettymykseen mennyt kuin vartti, kun tajusin että oikeassahan Otava on. Kiireellä väännetty näkyy tekstissä läpi.
Joten nyt olen sitten syventänyt henkilöitä, taustoittanut tarinaa lisää ja vähän rautalangastakin vääntänyt mitä haen takaa. Ilmiselvästikin minä olen luullut kertoneeni luomastani maailmasta enemmän mitä todellisuudessa olen tehnyt... huh...
Tietysti olen pettynyt, jos kirja ei ehdi maailmalle ensi syksyksi. Olin jo siinä uskossa, että tämän vuoden kirjoitan kolmosta, mutta eihän se mene aina niinkuin on suunnitellut. Ja täytyy minun olla armollisempi itselleni. En tunne yhtäkään suurperheenäitiä, joka tekisi kirjan per vuosi muiden hommiensa sivussa. Jo yksi tällainen vuoden ikäinen viilettäjä vaatii aika nopeita refleksejä. Ihan turha aukaista konetta, jos Aino on valveilla.
Kun siunaantuisi jostain vähän suurempi apuraha, laittaisin alle kouluikäiset lapset kylmän viileästi hoitoon saadakseni aikaa kirjoittamiselle.
Mitenhän sitä osaisi ollakaan kokonaisen päivän tekstinsä kimpussa? Minä saisin varmaan hirveästi aikaiseksi! Nyt olen tottunut repimään tunnin sieltä, toisen tuolta ja kirjoittamaan väsymyksestä puolikuolleena öitä myöten. Miten hyvä kirjasta voisi tulla, jos olisi työrauha?
Sitä odotellessa jatkan tätä pätkätyöskentelyä ja koetan hyväksyä, että päätyöni on lastenhoito ja se kirjailijuus tulee vasta sen jälkeen.